Puoli yhdeksään mennessä oli sovittu minun ilmestyä kirjastolle. Olin pääoven takana kahdeksan jälkeen ja edellisillan mysteeri-shoppingista tuttu virkailija tuli avaamaan minulle oven. Sain pikaisen esittelykierroksen kirjaston takatiloihin ja pian ”oppaanani” jatkoi Sodankylän kirjastoauton kuljettaja-virkailijoista ensisijainen, Marja-Leena Holappa. Lähtövalmisteluihin oli hyvin varattu aikaa ja ehdimme esittäytyä puolin ja toisin muidenkin kirjastolle töihin saapuneiden kanssa. Myös toinen Sodankylän kirjastoauton kuljettaja- virkailija Arja Juustovaara tuli päivän aikana tutuksi, sillä tämän päivän reitin he ajavat aina kaksin. Torvisen koulun pysäkki on kuulemma niin vilkas, että kaksi virkailijaa on tarpeen. Tai itse asiassa nythän meitä on autossa häärimässä kaikkiaan kolme!
Ensimmäisenä autolle siirtyessämme kiinnitin huomiota luonnollisesti itse autotalliin sekä autoon kulkemiseen. Ensinnäkin Sodankylän auto ajetaan talliin etuperin, kun meillä Inarissa talliin peruutetaan. Talliin johtava tie on molemmissa alaspäin laskeva luiska. Sodankylän autotallin edessä on pitkä katos, joka suojaa oven edustaa ja ajoluiskaakin pitkältä matkalta esimerkiksi lumelta. Erittäin hyödyllistä! Inarin autotallin ovi on etäohjattava ja ylöspäin nouseva, kun puolestaan Sodankylässä kuljettavan on poistuttava autosta avaamaan ja sulkemaan vanhanaikaset pariovet joka kerran ovesta kuljettaessa. Talli oli muutoinkin huomattavasti pienempi kuin meillä Inarissa. Sodankylässä autoa ei mahdu edes kiertämään tallin sisällä, saati pesemään sitä. Autotallin remontoinnin yhteydessä heillä oli tarkoitus muun muassa vaihtaa ja automatisoida tallin ovi, mutta tilan puutteen vuoksi ylöspäin nousevan, kauko-ohjatun oven toteuttaminen ei ollut mahdollista. No, Ivalossakin autotallia on remontoitu ja muun muassa hieman suurennettu, kun vanhemmasta uuteen autoon vaihdettaessa uusi kirjastoauto ei olekaan enää mahtunut talliin. Autoon johtava kulkuramppi oli hieman pidempi, mutta tuntui silti hyvin vakaalta. Eikä se ollut juuri sen painavampi kuin meilläkään, mutta sen sijaan se piti nostaa ja kääntää yli pystyasennon seinää vasten. Kulma muodostui sen verran jyrkäksi, että erillistä lukitusta ei tarvittu. Mutta itse pystyyn nostaminen ei onnistunut pelkästään auton portailla seisomalla, kuten meillä. ”Oma maa mansikka, muu maa mustikka” voin todeta. Rampin sivuttaissuuntainen liike oli samalla lailla toteutettu, eli auton oven ei tarvitse osua sentilleen samalle kohdalle joka kerran.
Ensivaikutelmaltaan Sodankylän kirjastoauto, nimeltään Hilla, oli kaiken puolin vaaleampi värimaailmaltaan niin ulkoisesti kuin sisältäänkin. Suurin vaikutus värimaailmaan auton sisätiloissa lienee se, että asiakaspalvelupöydät ovat valkoiset ja itse pöydän pinta vaaleaa puuta sekä lasten kuvakirjojen lokeroiden etuseinät ovat läpinäkyvää muovia. Tämä luo tilan tuntua. Molemmissa autoissa matot ovat tummanharmaat, mutta Hillassa itse lattia on vaalean harmaa, kun taas meidän autossa tummanharmaa. Väriä Hillaan tuo oranssit kaiteet, lastenosaston lokerikoiden puuosat sekä pari kappaletta samaa oranssia olevat säkkituolit. Meidän automme vastaavat värit ovat punaiset kirjalokerikot, kaiteet ja pöytätasot. Pöytä muutoin on tummanharmaa, eli värimaailmat ovat kaikkiaan ihan erilaiset. Toki kirjojen tuoma värien iloinen sekamelska hyllyissä on samaa tuttua molemmissa autoissa. Perusperiaatteeltaan hylly-ratkaisut olivat samanlaisia, asettelultaan ja sijainniltaan erilaisia. Myös penkkien asettelu poikkesi merkittävästi. Siinä missä meillä toinen kiinteä pitkä istuin sijaitsee auton takaosassa, lasten kuvakirjalokeroiden yhteydessä, Hillassa ne olivat käytävällä vastakkain. Tällöin kuvakirjoille taakse jäi enemmän lokerotilaa ja lokeroita olikin useammassa rivissä ja ne olivat pitempiä. Tämä kuitenkin muodostaa ongelman etenkin pienille ihmisille: takimmaiset lokerot sijaitsevat jo niin takana, ettei niihin oikein yletä. Normaali-pituinen aikuinenkin joutuu jo kurottelemaan, niin entäpä sitten pienet lapset, joille osasto olisi tarkoitettu.
Jo heti ensivaikutelma vahvisti aavistukseni, kuinka hyödyllistä olisi tutustua muihin autoihin. Internetistä olenkin muutamien autojen esittelyvideoita katsellut, mutta video ei voi koskaan olla niin hyvä kuin käynti paikan päällä, saati jutustelu muiden kuskien kanssa eri ratkaisujen toimivuudesta.
Merkittäviä eroja Inarin auton, Fáárust:n, ja Hillan varustuksessa sisällä on tietokoneiden määrä. Meillä on vain yksi asiakaspalvelu-läppäri, mutta Hillassa on kaksikin virkailijan tietokonetta (isot näytöt, erilliset näppäimistöt) sekä läppäri asiakaskäyttöön ja tulostus- /kopiointi mahdollisuus. Silloin tällöin joku läppäriä tai tulostinta kuulemma käyttääkin, mutta aika harvoin. Sen sijaan kassa ja korttimaksupääte puuttuvat Hillasta kokonaan. Apteekki-palvelut löytyvät molemmista ja toimivat samalla periaatteella. Eli reseptilääkkeetkin ovat mahdollista kirjastoauton mukana saada molemmissa kunnissa. Maksu Hillassa hoituu vain käteisellä ja kirjanpito tehdään Excel-taulukkoon, joka päivän päätteeksi lyödään pääkirjastolla kassaan. Ihmetyksekseni kuulen, ettei pääkirjastollakaan ole korttimaksu-päätettä. ”Oho! Olemmepa me Inarissa edistyksellisiä!” sanon ihan ääneen ja jätän seuraavan ajatukseni sanomatta.
Kuljettajana kiinnitän huomiota myös auton ohjaamoon ja kuljettajan tiloihin. Samanlainen jääkaappi löytyy Hillasta, mikroaaltouuni ja wc-tila. Kiitokori on rakentanut nämä molemmat kirjastoautot, joten ei siis ihme, jos yhtäläisyyksiä on paljon. Myös inva-nostin on molemmissa autoissa yhtäläinen, myös käyttöasteeltaan. Eli ei juuri käytössä, muutoin kuin nosturia esitellessä. Ohjaamon ja lainausosaston erottava ovi on Hillassa todellakin ovi. Auki ollessaan se on hieman tiellä työskenneltäessä tiskin takana. Fáárust:ssa tilan erottaa liukuovi. Kätevämpää. Merkittävin ero itse autoissa on alusta, jolle autot on rakennettu. Hilla on Scanian alustalle tehty ja Inarin Fáárust Volvon. Silti myös ohjainlaitteet ovat lähes identtiset. Silmiinpistävin ero on vaihdekepissä, joka Sodankylän autossa on ”viiksi” ratin takana. Fáárust:n Volvon I-Shiftillä on oma ”kaadettava” vaihdekeppinsä kuljettajan istuimeen integroituna. Molemmat autot ovat kuitenkin automaattivaihteisia, joten ajamiseen vaihdekepin sijoittelu ei juurikaan vaikuta. Tällaisia teknisiä eroja ei auton asiakas huomaa, saati tarvitse, mutta kuljettajien jakamat kokemukset eri ratkaisujen toimivuudesta käytännössä ovat kullanarvoista tietoa uutta autoa hankittaessa. Sillä kuljettaja-virkailijalla on tietyssä määrin mahdollisuus vaikuttaa auton teknisiin ratkaisuihin. Yksi erittäin merkittävä seikka autojen eroavaisuuksissa oli ovi. Hillassa ovi näytti elävän omaa elämää; se sihahteli kummallisesti ja meni välillä kiinni asiakkaiden nenän edessä. Ovessa oli liiketunnistin portaikossa ja sen oli tarkoitus sujuvoittaa ovesta kulkua. Käytännössä se kuitenkin toimi päinvastoin, sillä ihmiset totta kai painoivat ensin oven avausnappia. Juuri kun ovi on avautumassa, he astuvat portaikkoon ja liiketunnistin reagoi tilanteeseen pysäyttämällä oven avautumisen. Turhauttavaa. Nyt todellakin tiedän, että sellaista automatiikkaa en kirjastoauton oveen kaipaa, eikä sitä onneksi meidän nykyisessä autossa olekaan.
Toiminta itsessään ja asiakaspalvelu autossa oli hyvin tuttua; sama asiakasläheinen ja – lähtöinen palvelu oli täälläkin tuttua. Asiakkaat odottivat virkailijoiden ehdotuksia uusiksi lukemisiksi ja useimmat kirjat lähtivätkin lainaan juuri näiden ehdotuksien pohjalta. Myös kylän ja päivän kuulumiset vaihdettiin puolin ja toisin. Jos pääkirjastoilla on jokunen virkailijoiden tuttu kävijä ja joidenkin välille voi syntyä lähes ystävyyden kaltainen palvelusuhde, on se kirjastoautoissa enemmän sääntö kuin poikkeus. Eikä makeilta tuomisiltakaan ”vältytty” Hillankaan matkassa. Jokainen vietetty päivä kirjastoauton matkassa on vahvistanut haluani työskennellä juuri autossa, eikä päivä naapurikunnan autossa tehnyt poikkeusta!
Sodankylässä niin pääkirjaston kuin autonkin puolella oli mukava kilpailu käynnissä: Kaunokirjallisuuden Finlandia –voittajan oikein veikanneiden kesken arvotaan kyseinen voittaja kirja. Lapsille totta kai oma sarjansa. Lisäksi autossa jaettiin Sodankylän historiikki- kirjoja halukkaille. Ne oli saatu kunnalta lahjoituksena. Allekirjoittanutkin sai omat kappaleet mukaan kiitoksena vierailusta ja tuomisistani. Enhän toki tyhjin käsin vierailulle saapunut, vaan pääkirjaston henkilökunnan kahvipöytään jäi makeisia ja totta kai kuljettajille kumpaisellekin omat pienet tulias-kassit ja kahviherkut kaikille.
Koulupysäkit ovat myös Inarin kunnassa ne vilkkaimmat pysäkit. Nyt pääsin vertaamaan meidän ”ruuhka-aikaa” Sodankylän vastaavaan, sillä Torvisen koulun pysäkki on Hillan reitin vilkkain. Koululla oltiinkin peräti puolitoista tuntia. Aika ei kuitenkaan käynyt missään vaiheessa pitkäksi, sillä puheet vilkkaasta pysäkistä pitivät paikkansa. Kaksi virkailijakonetta olisikin ollut tarpeen, mutta totta kai juuri sinä päivänä automaattisten päivitysten takia kuittien tulostus ei onnistunut lukuisista asetusten muuttamisyrityksistämme huolimatta. Etäyhteys tietokonetuki-henkilöön ei sekään tuottanut toivottua tulosta. Niinpä toinen virkailija otti vastaan palautuksia. Tai itse asiassa allekirjoittanut otti vastuulleen tämän tehtävän, sillä auton vakihenkilökunta osasi paremmin hyllyttää palautuksia oikeille paikoilleen sekä auttaa tuttuja lapsia löytämään etsimänsä. Hetkellistä ruuhkaa ja jonoa helpottaaksemme myös lainasimme kirjoja silläkin koneella, josta kuittia ei saanut. Nappasimme vain sitten kuitin erikseen asiakkaalle yhdellä ja samalla koneella sopivassa välissä.
Mitäpä nyt sitten sanoisin koulupysäkin vilkkaudesta verrattuna Inarin kunnan vilkkaimpaan koulupysäkkiin? Olihan siellä tasaisesti säpinää ja ajoittain ihan ruuhkaa, mutta työtavoissa huomasin merkittävän eron. Siinä missä meillä on tällä hetkellä vain yksi virkailija ja työkone, täytyy ruuhkaa purkaa vain olemalla näppärä. Mutta sanottakoon myös, että kyllä Torvisen koulun oppilaat lainasivat ihan valtavat kirjapinot! Noh, kenties lähes 40 kirjaa lainassa kertoo jostain muustakin kuin lukuinnosta – eiköhän se mene jo hamstrauksen puolelle! Ei sentään jokaisella niin montaa nidettä ollut. Mutta yleisesti ottaen kirjamäärät näyttivät isommilta. Jonkinmoinen opetus-kysymys lienee kirjastokorttien löytyminen poikkeuksetta joka oppilaalta. Olivatpa jopa koulussa käsityötunnilla kutoneet kirjastokortille oman säilytys-pussin kaulaansa.
Itse auton sisällössä ja sen huollossa oli huomionarvoista pääkirjaston ja auton yhteiset kokoelmat. Sodankylässä ei ole erikseen auton ja pääkirjaston kirjoja, kuten meillä Inarissa. Molemmissa järjestelyissä omat hyvät ja huonot puolensa. Pitäisi kenties saada parempi kokemus ja käsitys molemmista järjestelmistä, että pystyisi niitä tasapuolisesti vertailemaan.
Kirjastoautopäivän suurinta ja rikkainta antia oli saada jututtaa ei vain yhtä, vaan peräti kahta kirjastoautonkuljettaja-virkailijaa. Sodankylän kirjastoauton reitti- aikataulu on järjestetty kolmen viikon jaksoihin. Kolmeen viikkoon sisältyy kaksi auton ja sen sisällön huoltopäivää. Erityisesti tämä järjestely kiinnosti minua, mitä se käytännössä tarkoittaa. Sillä meidän kahden viikon jaksoissa kulkevassa aikataulussa ei tämmöisiä huoltopäivä ole yhtäkään, vaikkakaan en niitä ole kuullut kaivattavankaan. Käytännössä Sodankylässäkään näitä huoltopäiviä ei ehkä sinänsä itsessään huoltoon tarvita niin paljoa, sillä huoltopäivä käytetään usein työntasaukseen. Tarpeellista sekin, totta kai! Juttua pelkästään kirjastoauto-toiminnasta olisi meillä riittänyt varmasti, vaikka koko kolmen viikon reitille ja päivä tuntuikin loppuvan kesken. Pääkirjastolla ehdimme vielä istua hyvän tovin kahvipöydän ääressä ja kirjastolle oli tullut päivän aikana töihin paljon henkilökuntaa keitä en ollut vielä tavannut. Muun muassa itse kirjastotoimen johtaja Tiina Heinänen oli erityisen kiinnostunut ppisopimuksesta, jolla olen nyt kouluttautumassa tulevaan tehtävääni.
Vielä ennen lähtöäni vaihdoimme kuljettajien kesken yhteystietojamme. Kirjastoautojen kuljettajat ovat selvästi oma joukkonsa kirjastoalalla ja yhteyttä pidetään jopa muulloinkin kuin työasioissa. Valtakunnalliset, joka toinen vuosi järjestettävät kirjastoautopäivät ovat vain kirsikkana kakun päällä!
Kati Vuoriaro, Inarin kirjasto